Toivo ja toiminta täydentävät toisiaan
Paraneeko maailma toivomalla? Joku saattaa ajatella, että toivo tekee ihmisestä passiivisen. Se irrottaa hänet tapahtumien kulusta ja saa hänet antamaan vallan ja vaikutusmahdollisuudet pois – jopa niille, joiden toimintaa hän mahdollisesti vastustaa. Toivo voi olla hiljaista hyväksyntää, jopa itsensä kieltämistä. Eikö toivon sijaan olisi parempi ryhtyä toimeen?
Kyllä, mutta ei aina. On tilanteita, joissa toivo on ainoa mahdollinen vaihtoehto. Sytostaattihoitojen aikana omalla toiminnalla ei ole kauheasti väliä, sillä syöpä ei katoa omilla teoilla. Kirurgin pöydällä maatessa ei voi muuta kuin toivoa parasta ja luottaa ammattilaiseen. Joskus se että lähtee itse ratkomaan ongelmaa voi olla vain haitaksi. Näissä hetkissä toivo voi olla hyväksynnän ja rauhan lähde.
Molemmilla on paikkansa, mutta eri tilanteissa. Joskus
valinta toivomisen ja toiminnan välillä on vaikea. Mieleeni palaa teologi
Reinhold Niebuhrin nimeen liitetty tyyneysrukous, joka pyytää viisautta
erottaa, mihin voimme vaikuttaa ja mihin emme.
Jumala suokoon minulle tyyneyttä
hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa,
rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin,
ja viisautta erottaa nämä toisistaan.
Ehkä meidän pitäisi ajatella, että toivo ja toiminta eivät ole toistensa vastakohtia, vaan ne täydentävät toisiaan. Toivo ilman toimintaa jää haaveeksi, mutta toiminta ilman toivoa kadottaa merkityksen. Toivo on kuin kompassi: se näyttää suunnan ja muistuttaa päämäärästä. Mutta vain toiminta – askeleet ja ponnistelut – vievät meidät perille.
futuristi, keksijä ja kirjailija
Kuva: Satu Kemppainen