Toivo vastavoimana näköalattomuudelle

Toivo on uskoa ja luottamusta tähän hetkeen ja tulevaan. Toivo on myös tunnetta siitä, että olosuhteisiin voi vaikuttaa. Mutta kenelle toivo ja tulevaisuususko kuuluu ja kenellä on valta vaikuttaa?

Sumuinen taivas

Onko jokaiselle taivas yhtä sininen? Myös sille, joka kaatuu? On polku kivinen.

Yhtä korkealle taivas ulottuu. Myös sille, jonka matka savussa kulottuu?

On valinnanvapautta elämämme kulku. Myös sille, jota kohtaa alusta saakka sulku?

On valhe, että näyttää yhtä kirkkaalta taivas. Onhan jokaisella alusta saakka erilainen taival. Millainen onkaan meidän huomisemme, luvattu? Jos se etukäteen toisille on eri tavoin kuvattu.

Minä ja syrjäytyminen

Viettäessäni yksin 30-vuotissyntymäpäiviäni, ymmärsin, että jotakin oli mennyt vikaan elämänkulkuni aikana. Jouduin merkkipäivänäni kipeällä tavalla vastakkain sen tosiasian kanssa, että hyvinvointimme ja suotuisa kehityksemme on perustavanlaatuisella tavalla riippuvainen muista ihmisistä.

Olin varhaisnuoruudessani vahvasti kouluun kiinnittynyt, opinnoissani hyvin menestyvä ja ystävien ympäröimä, myönteinen, tavallinen tyttö. Tästä huolimatta jouduin viheliäiseen, yksinäisyyden sävyttämään syrjäytymisen kierteeseen 16. ikävuodesta lähtien. Mitä minulle oikein tapahtui?

Syrjäytymisen taustasyyt ovat moninaiset. Oma syrjäytymiseni sai alkunsa, kun minut suljettiin ulos vertaisryhmästä. Olin traumatisoitunut ja putosin lopulta kokonaan yhteiskunnan tukiverkostojen läpi. Koulutustieni ja oikeuteni koulutukseen katkesi, kun minulle annettiin yläasteen päättötodistus, vaikken käynyt enää koulua yhdeksännen luokan puolivälistä lähtien. En saanut tarvitsemaani apua koulusta tai terveydenhuollosta ja jäin lopulta paitsi jopa lastensuojelun palveluista.

Huono-osaisuuteen voi liittyä kasaantuvat vaikeudet. Kokemusten ollessa kerta toisensa jälkeen negatiivisia, voi keho kääntyä liiallisen stressin ja mieli negatiivisuuden puolelle. Näin kävi myös minulle. Eläessäni vakavasti syrjäytyneenä, yksin, päivät olivat pitkiä ja toistuivat toistensa kaltaisina. Ajatukseni kapeutuivat ja menetin toivon paremmasta tulevaisuudesta.

Syrjäytyminen voi olla vaikea määritellä käsitteenä. Näin syrjäytymisen kokeneen näkökulmasta se on kuitenkin terminä hyvä, koska sillä on vakava kaiku ja se pysäyttää. Yhteiskunnallinen keskustelu syrjäytymisestä keskittyy huolipuheeseen, kuten yhteiskunnan merkittäviin kustannuksiin ja turvallisuusuhkiin. Keskusteluissa huomioidaan, että syrjäytyminen on kokijalleen henkilökohtainen tragedia, mutta keskustelua tulisi mielestäni monipuolistaa kattamaan toipumisorientaatio ja toivon näkökulma. Osattomuuteen liittyvien termien olisi hyvä synnyttää välitön mielikuva siitä, että syrjäytymiskierteen voi katkaista, kehityskulkuja korjata ja osallisuuteen toipuminen on mahdollista. Loukkaava kieli, välinpitämätön suhtautuminen tai vaientaminen ei saa sävyttää käsitteen käyttöä. Se ei saa myöskään jäädä stigmaksi määrittelemään ihmistä tai ihmisryhmää.

Syrjäytymiskierteen voi katkaista

Syrjäytymiseen liittyviä kokemuksia voidaan tarkastella myös tieteen ja tutkimuksen avulla. Minä en saanut sosiaalista tukea osallisuuteni vahvistumiseen, mutta löysin apua tutkitusta tiedosta. Kun tietopääomani osattomuudesta ja osallisuudesta kasvoi, tuli kokemuksistani ymmärrettäviä. Tiedon valossa syrjäytymisestäni tuntemani häpeä lieveni, sillä ymmärsin, että reaktioni ovat olleet normaaleja hyvin epänormaaleihin olosuhteisiin nähden.

Tutkiessani syrjäytymistä ilmiönä ymmärsin muun muassa, että ajatukset, tunteet ja toiminta ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja, että yhteys toisiin ihmisiin on keskeistä tasapainoisesti toimivan hermoston kannalta. Kiinnostuin esimerkiksi yksinäisyydestä ilmiönä, olihan se ollut traumatisoitumisen ohella suurin syy omaan syrjäytymiseeni.

Yksinäisyys vaikuttaa sekä psyykkiseen, että fyysiseen terveyteen ja voi seurauksineen hankaloittaa entisestään hakeutumista yhteyteen muiden kanssa. Pitkään kestäessään yksinäisyys voi muun muassa muuttaa ihmisen neuroseptiota eli hermoston automaattista prosessia havaita ja reagoida ympäristön uhkiin. Mikäli tulkinta ympäristöstä ja muista on uhkien sävyttämää, voi ilmetä tarvetta taistelemiseen tai pakenemiseen. Johtaessaan eristäytymiseen, tämä vaikuttaa negatiivisesti terveyteen ja hyvinvointiin. Yksin jäänyt on monin tavoin muita heikommassa asemassa, eikä erilleen joutuminen kehitä esimerkiksi sosiaalisia tai myönteisen mielen käyttötaitoja.

Syrjäytyminen ja osattomuus ovat ilmiönä sosiaalisia. Mikäli ihminen on vakavasti syrjäytynyt, tarvitaan aikaa toivon heräämiselle sekä korjaavia kokemuksia suhteessa muihin ihmisiin. Jotta toivo ja tulevaisuususko kohti osallisuutta voi syntyä, on sosiaalinen arvostus, turva ja tuki olennaista. Koska tunteet, kuten turvallisuuden tunne ja toivo, tarttuvat ihmisten välillä, ovat kohtaamiset toipumiselle tärkeitä. Asiantuntijoiden ja mahdollisten läheisten tuen lisäksi vertaisten antama ymmärrys ja tuki voi olla toivon kokemiselle keskeinen edellytys. Vertaistuen rooli syrjäytymisen ehkäisyssä ja siitä toipumisessa voi olla erityisen merkittävää, sillä se hälventää häpeää ja madaltaa myös kynnystä ottaa vastaan tukea ja apua.

Lisää toivoa syrjäytymiskeskusteluun

Julkisen keskustelun tulee mielestäni olla tutkimusperusteista, mutta siihen tulee yhdistää eri sektoreiden asiantuntijoiden ja kokemusasiantuntijoiden tieto ja kokemukset. Yhteistyöllä voimme laajentaa ymmärrystä osattomuuteen ja osallisuuteen liittyvien käsitteiden ulottuvuuksista ja vaikutuksista. Yhdessä tutkittu ja käsitelty tieto luo myös turvallista perustaa yhteiskuntaan. Kun ymmärrys huono-osaisuuden ilmiöistä lisääntyy, voi kansalaisten myötätunto ja yhteisön vastuu jäsenistään kasvaa.

Tarvitsemme syrjäytymiskehityksen ymmärtämisen kääntöpuoleksi tietoa ja ymmärrystä kehityskulun korjaamisen mahdollisuudesta ja keinoista kohti osallisuutta. Tutkimustieto voi tuoda toivoa osattomuutta kokevalle ja olla valtaa myös oman elämänsä valtaistujalle.

Koen, että syrjäytymisestä voimaantumiselle, toipumiselle, voi olla keskeistä tiedon saaminen syrjäyttämisen, syrjäytymisen, syrjään jättämisen ja syrjään jäämisen yhteiskunnallisesta luonteesta. Syrjäytyminen on ilmiönä monitahoinen, eikä se ole koskaan yksilön vika tai häpeä. Osallisuus kuuluu kaikille ja siksi tarvitaan myös omien oikeuksien tiedostamista, tunnistamista ja tunnustamista.

Toivo rakentuu yhdessä toisten kanssa. Yhteyden kokeminen toiseen ja toisen kokemuksiin luo toivoa. Toivorikkaassa, hyväksyvässä ja kannustavassa yhteisössä on helpompi myös säilyä toiveikkaana. Toimijuuden vahvistaminen on tärkeää, samoin tieto ja vertaistuki. Nämä ovat esimerkkejä keinoista, joilla voimme kannatella toisiamme kohti toiveikasta tulevaisuutta. Yhdessä meillä on voimaa ratkaista yhteiskunnallisia epäkohtia. Meillä kaikilla on valta vaikuttaa.

Satakieli

Satakielen sanoja kaipaan. Sadat kielet sanoittamaan.

Satakielen sanoja kaipaan. Sata kieltä laulamaan.

Sata kieltä sanat lauluun kantaa. Kaikkein kauneimman kaiun sille antaa.

On meillä ääni. Ja sata kieltä. Ja sadat laulut on.

Ei hiljaisinkaan meistä ole lauluton.

Laineilla rakennettu

En mene mykäksi myrskyistä. Voin kertoa tarinat

tulvista ja kovista karikoista. Silti laulaa voin tuulien

tuoksuista ja laineista lipuvista. Olenhan

rakennettavissa, yhä, vaihtuvissa veden virtauksissa.

Suvi Miettinen,

vammaistyön lähihoitaja, yliopisto-opiskelija,

koulutettu kokemusasiantuntija,

kuva- ja sanataiteilija ja

sosiaalisen median vaikuttaja tilillä @syrjaytymisesta_osallisuuteen

Blogin kuva- ja sanataide ovat Suvin käsialaa. Suvi suhtautuu intohimolla osattomuuden ja osallisuuden ilmiöihin. Hän opiskelee yliopistossa haaveenaan asiantuntijatyö syrjäytymisen ehkäisyn ja osallisuuden edistämisen parissa.