On tammikuinen keskiviikkoilta vuonna 2025, istun kahdenkymmenen kokeilijakollegan kanssa helsinkiläisessä panimoravintolassa afterworkeilla. Reflektoimme syksyn tiedolla johtamisen kokeilukampanjaa, joka on juuri huipentunut viereisellä kaupungintalolla järjestettyyn loppuseminaariin. Yksitoista tiimiä on esitellyt tilaisuudessa kokeilujensa oppeja ja keskustelleet yleisön kanssa kehittämistoiminnan menestystekijöistä. Kokeilukiihdyttämön vetäjänä olen tyytyväinen, helpottunutkin. Olemme jälleen kerran saaneet kokeilukampanjan kunnialla maaliin ja hybridiseminaarin järjestelytkin onnistuivat. Kierrosten laskiessa imeydyn keskusteluun ja tulen tietoiseksi siitä kasvokkain kohtaamisten riemusta, jonka läsnäolijoiden keskuudesta aistin. Pöydässä on kaupungin työntekijöitä ja yrityskumppaneita jakamassa kuulumisia niin arjesta kuin työstäänkin. Monet muistelevat lämmöllä aikaa ennen Teamsiin siirtymistä ja olisivat toivoneet yhteistä lounastakin seminaaripäivän alkuun. Laitetaan listalle,...

 Paraneeko maailma toivomalla? Joku saattaa ajatella, että toivo tekee ihmisestä passiivisen. Se irrottaa hänet tapahtumien kulusta ja saa hänet antamaan vallan ja vaikutusmahdollisuudet pois – jopa niille, joiden toimintaa hän mahdollisesti vastustaa. Toivo voi olla hiljaista hyväksyntää, jopa itsensä kieltämistä. Eikö toivon sijaan olisi parempi ryhtyä toimeen?  Kyllä, mutta ei aina. On tilanteita, joissa toivo on ainoa mahdollinen vaihtoehto. Sytostaattihoitojen aikana omalla toiminnalla ei ole kauheasti väliä, sillä syöpä ei katoa omilla teoilla. Kirurgin pöydällä maatessa ei voi muuta kuin toivoa parasta ja luottaa ammattilaiseen. Joskus se että lähtee itse ratkomaan ongelmaa voi olla vain haitaksi. Näissä hetkissä toivo voi olla hyväksynnän ja rauhan lähde.  Molemmilla on paikkansa, mutta eri tilanteissa. Joskus valinta toivomisen ja toiminnan välillä on vaikea. Mieleeni palaa teologi Reinhold Niebuhrin nimeen liitetty tyyneysrukous, joka pyytää viisautta erotta...