Paraneeko maailma toivomalla? Joku saattaa ajatella, että toivo tekee ihmisestä passiivisen. Se irrottaa hänet tapahtumien kulusta ja saa hänet antamaan vallan ja vaikutusmahdollisuudet pois – jopa niille, joiden toimintaa hän mahdollisesti vastustaa. Toivo voi olla hiljaista hyväksyntää, jopa itsensä kieltämistä. Eikö toivon sijaan olisi parempi ryhtyä toimeen?  Kyllä, mutta ei aina. On tilanteita, joissa toivo on ainoa mahdollinen vaihtoehto. Sytostaattihoitojen aikana omalla toiminnalla ei ole kauheasti väliä, sillä syöpä ei katoa omilla teoilla. Kirurgin pöydällä maatessa ei voi muuta kuin toivoa parasta ja luottaa ammattilaiseen. Joskus se että lähtee itse ratkomaan ongelmaa voi olla vain haitaksi. Näissä hetkissä toivo voi olla hyväksynnän ja rauhan lähde.  Molemmilla on paikkansa, mutta eri tilanteissa. Joskus valinta toivomisen ja toiminnan välillä on vaikea. Mieleeni palaa teologi Reinhold Niebuhrin nimeen liitetty tyyneysrukous, joka pyytää viisautta erotta...

Kansalaiskyselyt kertovat karua kieltään siitä, kuinka hyvän tulevaisuuden toivo on häviämässä. Toivottomuuteen ajautumisen seurauksena lisääntyy ihmisten eristäytyminen ja yksinäisyys – jopa radikalisoituminen ja väkivalta. Ääripäistynyt keskustelukulttuuri jakaa ihmisiä meihin ja muihin – hyviin ja pahoihin. Jopa vihana leiskuvat tunteet kohdistuvat yhteiskuntaa ylläpitäviin instituutioihin ja politiikkaan. Demokraattisen päätöksenteon perustaa koetellaan ja kansalaisten luottamus uhkaa rakoilla. Näin ei voi jatkua. Elämän mitätöinnistä on päästettävä irti. Kulumme rikki kun painamme toinen toisiamme alas. Käänne kohti hyvää tulevaisuutta edellyttää paluuta perusasioihin. Yhteenkuulumisen tunne ja osallisuuden kokemus ovat toivon ja uudistumisen lähtökohta. Jokapäiväisissä kohtaamisissa jaettu ilo ja suru luo sosiaalista pääomaa, joka kannattelee elämää. Sosiaalinen vauraus edustaa taloudellisen kantokyvyn rinnakkaisvoimaa, eräänlaista mielen kantokykyä, joka ylläpitää yhteisku...